Urheilukentän reunalta

Lauantaina kipaisin Hipposhalliin kyttäämään nuorten (ja ikinuorten) urheilullisia saavutuksia. Lassin olin hylännyt Peurungassa ladun varteen, suksien kanssa kuitenkin. Niinpä odotin, että rauhallisin mielin voisin tyynenä vilkuilla lajisuorituksia tuosta vaan. Mutta toisin kävi. (Onneksi Minna ja Arska piteli mua kädestä)

Heti silmään pisti eräs ylen innokas miesvalmentaja, joka piti ihan omaa showta kisa-areenalla. Siinä huudahteltiin, tepasteltiin, tutkittiin pöytäkirjaa, ravattiin moneen suuntaan, huudahteltiin taas ja näytettiin yleisölle hauista. Itse en muista kisasta sillä tapahtuma-areenalla mitään. Valmentaja jäi mieleen sitäkin paremmin: tunki mokoma uniinkin seuraavana yönä! Mietin katsomosta poistuessani mitä ihmettä kentällä tapahtui. Ja miksi se sompailu vaikutti minuun niin voimakkaasti.

Pintaan pulpahti muutama voimakas muisto menneen voimaintunnon ajoilta:

Oma isävalmentaja ei koskaan meuhkannut kisapaikalla. Itsekään en muista showta pitäneeni (ainakaan tuossa mittakaavassa). Tiesin ilman ylimääräistä huudahtelua ja sompailuakin kuinka isä valmentajan roolissaan tunsi ja ajatteli. Tiesin tulleeni hyväksytyksi ja kunnioitetuksi niin hyvin kuin huonomminkin menneen kisan jälkeen. Jos joskus epäilys iskikin, pelkkä katse riitti kyllä vakuuttamaan asiain tilan olevan niin hyvin kuin toivoinkin. Ei siinä tarvinnut ylikorostaa tai yliampua. Missä menee näyttelemisen ja näkyvän kannustuksen raja? Kannustaminen on valmentajan taholta vähintään suotavaa. Ja tietysti jokainen saa oman luonteensa rajoissa toimia siten kuin parhaaksi näkee. Mutta tarvitseeko urheilija meuhkaamista ja showmeininkiä vai riittääkö tietoisuus siitä, että meidän tiimi rulettaa?

Toinen muistikuva pinnisti pintaan myöhemmin kun hain Lassin ladun varresta. Voimat olivat hiihtäjältä ladulle valutetut. Autoon noustessaan hän mietti, mikä meni vikaan kun sukset eivät kuljettaneet niin pitkälle kuin hän olisi toivonut. Mieli mustana mies istui siinä vieressä neljän pyörän viedessä kotiin päin. Ja silloin - muisto! Jokaisen urheilijan kohdalle sattuu heikkoja hetkiä. Miten ne hetkensä valitsevat on mysteeri vailla vastausta. Mieleeni palautui eräs harjoitusleiri, jonka varrelle itselläni osui useita heikkoja hetkiä, kun kroppa toimi ihan omien lakiensa mukaan eikä ollenkaan minun toivomallani tavalla. Juuri silloin mitataan harjoittelua ohjaavien valmentajien viisautta. Oma isä-valmentaja ei leirillä ollut mukana joten muu "ukkokaarti" jakeli neuvojaan parhaansa mukaan. "Perseelleen menee!" "Tuosta ei tule ikinä yhtään mitään." "Ei noin!" "Yritä nyt, perkele!"  Viisaita sanoja joilla urheilijan suoritustaso nousee pilviin, vai? Kilttinä tyttönä sitä yrittää ja yrittää. Pala nousee kurkkuun. Lopulta sain tarpeekseni ja pakkasin tavarani ja lopetin turhan yrittämisen.  Onneksi eräs nimeltä mainitsematon olympiavoittaja paikkasi tilannetta ystävällisillä sanoillaan. Mutta muistin pohjalle jäi silti epämääräinen ihmetys: Näinkö meitä tulee valmentaa?

Olen aina ajatellut opettajan työn ja valmentajana toimimisen olevan henkisellä tasolla sama asia. Luottamus ja hyväksyminen on kaiken perusta. Jos oppilas/urheilija tuntee olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi, on vaikeista kohdista mahdollista päästä yli ja eteen päin. Meidän opettajien ja valmentajien tulisi näyttää niille joita opastamme, että pidämme tehtyä työtä arvossa ja että arvostamme oppilaita/valmennettavia ihmisinä. Että arvostamme silloinkin, kun kaikki menee mönkään. Ja etenkin juuri silloin.

Uusi vuosi, uudet kujeet

MIkähän siinä on, että sukkia ei kyllästy neulomaan ikinä? Joulu tuli ja meni, mutta sukkatehtaassa työt vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Nuo ruskeat raitasukat on neulottu 7 veljestä - langasta. Kun on viime aikoina neulonut puolta ohuemmalla langalla, tuntui että työ valmistuu huimaa kyytiä. Ihan tunsin itseni nopeaksi!! Tätä täytyy välillä vissiin tehdä ihan itsetunnon kohotusmielessä. Sukkien koko on 39-40 eivätkä ne ole vielä löytäneet kotia (eli jalkoja) itselleen. Jos joku ne haluaa 20 euron hintaan ostaa, niin on hyvä ilmoittelee vaan...

Alemmat sukat on sitten perinteisesti Nallesta neulottu. Lassi valitsi itse värit :). Ohje löytyy Sukkasillaan - kirjasta s. 70 ja kun seuraa Pentti-sukan ohjetta niin muoto on tuo. Muutenkin suosittelen lämpimästi Sukkasillaan - kirjaa (kirj. Kyllikki Mitronen ja Liia Vilkkumaa) kaikille, jotka sukkia neulovat. Kirja ei keskity niinkään kuvitointiin (vaikka kyllä siihenkin vaihtoehtoja kirjasta löytyy) vaan ainakin jo tovin neulomista harrastaneen neuloosipotilaan ideavakkaan kirjasta kapsahtaa mm. useita erilaisia  kärkikavennuksia, kantapäitä ja varren muotoja. Lisäksi kirjan koko on sellainen, että se mahtuu mukavasti käsilaukkuun :) .

Jos perussukka ei enää jaksa kiinnostaa, vinkkaan itselleni hankkimaani joululahjakirjaa: Nancy Bush on kasanut Folk socks - kirjaansa ihania sukkamalleja, joiden ideat on nappailtu eripuolilta maailmaa. Joukkoon mahtuu sukkaideoita lähimaista, kuten Virosta, Liettuasta ja Latviasta, mutta myös Shetlannin saarilta, Egyptistä ja Ukrainasta. Kaikkialla maailmassa näytetään neulottavan sukkia. MAHTAVAA!