Olipa kerran...

Marjaanan (kollega) kanssa olemme tämän lukuvuoden ajan olleet mukana POLKU-koulutuksessa, jonka myötä meistä kasvaa (toivottavasti) loistavia äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia :)

Alla olevassa linkissä on tuotoksemme innostavaan interventiotehtävään. Kurkkaa; olisko tässä sinullekin vähän idistä kiusaamisen ehkäisyyn ja uuteen työskentelymenetelmään? Suosittelemme lämpimästi!

 https://www.canva.com/design/DAEcTHyYeIY/FxiDV5pBS_08N1bZ1mDaTQ/view?utm_content=DAEcTHyYeIY&utm_campaign=designshare&utm_medium=link&utm_source=homepage_design_menu

Puhveli vastaan traktori

Arkiliikuntaa voi harrastaa näköjään missä vain. Tämän ja edellisen vuoden vaihteen tuntumassa olen tutustunut kuntoiluvälineeseen, joka yleisesti tunnetaan tukkisaksienkin nimellä. Viime kuuksusien sääolot ovat muistuttaneet lähinnä tuulettimella varustettua höyrysaunaa: aina tuulee ja on kosteaa ja viileää. No, siipan perintömetsässä puut esittivät haisevan vastalauseen ja päättivät ryhtyä joukolla makuuasentoon. Niitäpä sitten hikihatussa siipan veli on sahannut ja porukalla niitä sitten kyörätään metsästä, missä touhussa nuo tukkisakset on nyt sitten työvälineenä testattu.
Tänään metsässä oli märkää. Eilen ihanalta tuntunut lumisade muutti tänään olomuotoaanja tippui aina kohdalleosuessani puun oksalta pipoon, olkapäälle tai niskaan. Mutta märistä yllätyksistä huolimatta sakset kiinni tukkiin ja eikun kiskomaan kohti traktorin kärryä. Osa pökkelöistä oli jäätynyt kiinni maahan tai toisiinsa. Eräisiin sammal ja risut olivat jäätyneet kiinni - alapuolelle kuin lällättääkseen, että kiusa se on pienikin kiusa. Sitten vaan vankka etukeno ja vetämään. Pipo höyrysi ruumiinlämmön pyrkiessä 'savupiipun' kautta ulos. Ja kun puu ei tietenkään helpolla liikahtanut, piti puhkua ja puhaltaa. Mieleen tuli tosi elävästi kuva jonkun luontodokumentin puhvelista, joka niska köyryssä pärisyttää sieraimiaan ja puhkuu ja puhisee. Tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta tuon eläimen kanssa, kunnes huomasin etteivät voimat riitä samanmoisiin suorituksiin kukn muinoin.
Seuraavaksi kokeilin karjahtelua. Ei liene yllätys, ettei tukki liikkunut silläkään konstilla yhtään liukkaammin. Lopulta puhkuminen kuitenkiin palkittiin, puut nököttivät kiltisti kärryssä ja köröttely metsästä pois  alkoi. Pihassa puut ladottiin pinoon, kärry peruutettiin omalle paikalleen puun alle ja that's it. Saksetkin muistin tuoda talteen. Jotta päivän urakadta jäisi voittajafiilis, haastoin vanhan Fergun loppumetreillä nopeuskisaan. Voitin! Puhveli 1 - Traktori 0 :)

Urheilukentän reunalta

Lauantaina kipaisin Hipposhalliin kyttäämään nuorten (ja ikinuorten) urheilullisia saavutuksia. Lassin olin hylännyt Peurungassa ladun varteen, suksien kanssa kuitenkin. Niinpä odotin, että rauhallisin mielin voisin tyynenä vilkuilla lajisuorituksia tuosta vaan. Mutta toisin kävi. (Onneksi Minna ja Arska piteli mua kädestä)

Heti silmään pisti eräs ylen innokas miesvalmentaja, joka piti ihan omaa showta kisa-areenalla. Siinä huudahteltiin, tepasteltiin, tutkittiin pöytäkirjaa, ravattiin moneen suuntaan, huudahteltiin taas ja näytettiin yleisölle hauista. Itse en muista kisasta sillä tapahtuma-areenalla mitään. Valmentaja jäi mieleen sitäkin paremmin: tunki mokoma uniinkin seuraavana yönä! Mietin katsomosta poistuessani mitä ihmettä kentällä tapahtui. Ja miksi se sompailu vaikutti minuun niin voimakkaasti.

Pintaan pulpahti muutama voimakas muisto menneen voimaintunnon ajoilta:

Oma isävalmentaja ei koskaan meuhkannut kisapaikalla. Itsekään en muista showta pitäneeni (ainakaan tuossa mittakaavassa). Tiesin ilman ylimääräistä huudahtelua ja sompailuakin kuinka isä valmentajan roolissaan tunsi ja ajatteli. Tiesin tulleeni hyväksytyksi ja kunnioitetuksi niin hyvin kuin huonomminkin menneen kisan jälkeen. Jos joskus epäilys iskikin, pelkkä katse riitti kyllä vakuuttamaan asiain tilan olevan niin hyvin kuin toivoinkin. Ei siinä tarvinnut ylikorostaa tai yliampua. Missä menee näyttelemisen ja näkyvän kannustuksen raja? Kannustaminen on valmentajan taholta vähintään suotavaa. Ja tietysti jokainen saa oman luonteensa rajoissa toimia siten kuin parhaaksi näkee. Mutta tarvitseeko urheilija meuhkaamista ja showmeininkiä vai riittääkö tietoisuus siitä, että meidän tiimi rulettaa?

Toinen muistikuva pinnisti pintaan myöhemmin kun hain Lassin ladun varresta. Voimat olivat hiihtäjältä ladulle valutetut. Autoon noustessaan hän mietti, mikä meni vikaan kun sukset eivät kuljettaneet niin pitkälle kuin hän olisi toivonut. Mieli mustana mies istui siinä vieressä neljän pyörän viedessä kotiin päin. Ja silloin - muisto! Jokaisen urheilijan kohdalle sattuu heikkoja hetkiä. Miten ne hetkensä valitsevat on mysteeri vailla vastausta. Mieleeni palautui eräs harjoitusleiri, jonka varrelle itselläni osui useita heikkoja hetkiä, kun kroppa toimi ihan omien lakiensa mukaan eikä ollenkaan minun toivomallani tavalla. Juuri silloin mitataan harjoittelua ohjaavien valmentajien viisautta. Oma isä-valmentaja ei leirillä ollut mukana joten muu "ukkokaarti" jakeli neuvojaan parhaansa mukaan. "Perseelleen menee!" "Tuosta ei tule ikinä yhtään mitään." "Ei noin!" "Yritä nyt, perkele!"  Viisaita sanoja joilla urheilijan suoritustaso nousee pilviin, vai? Kilttinä tyttönä sitä yrittää ja yrittää. Pala nousee kurkkuun. Lopulta sain tarpeekseni ja pakkasin tavarani ja lopetin turhan yrittämisen.  Onneksi eräs nimeltä mainitsematon olympiavoittaja paikkasi tilannetta ystävällisillä sanoillaan. Mutta muistin pohjalle jäi silti epämääräinen ihmetys: Näinkö meitä tulee valmentaa?

Olen aina ajatellut opettajan työn ja valmentajana toimimisen olevan henkisellä tasolla sama asia. Luottamus ja hyväksyminen on kaiken perusta. Jos oppilas/urheilija tuntee olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi, on vaikeista kohdista mahdollista päästä yli ja eteen päin. Meidän opettajien ja valmentajien tulisi näyttää niille joita opastamme, että pidämme tehtyä työtä arvossa ja että arvostamme oppilaita/valmennettavia ihmisinä. Että arvostamme silloinkin, kun kaikki menee mönkään. Ja etenkin juuri silloin.

Uusi vuosi, uudet kujeet

MIkähän siinä on, että sukkia ei kyllästy neulomaan ikinä? Joulu tuli ja meni, mutta sukkatehtaassa työt vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Nuo ruskeat raitasukat on neulottu 7 veljestä - langasta. Kun on viime aikoina neulonut puolta ohuemmalla langalla, tuntui että työ valmistuu huimaa kyytiä. Ihan tunsin itseni nopeaksi!! Tätä täytyy välillä vissiin tehdä ihan itsetunnon kohotusmielessä. Sukkien koko on 39-40 eivätkä ne ole vielä löytäneet kotia (eli jalkoja) itselleen. Jos joku ne haluaa 20 euron hintaan ostaa, niin on hyvä ilmoittelee vaan...

Alemmat sukat on sitten perinteisesti Nallesta neulottu. Lassi valitsi itse värit :). Ohje löytyy Sukkasillaan - kirjasta s. 70 ja kun seuraa Pentti-sukan ohjetta niin muoto on tuo. Muutenkin suosittelen lämpimästi Sukkasillaan - kirjaa (kirj. Kyllikki Mitronen ja Liia Vilkkumaa) kaikille, jotka sukkia neulovat. Kirja ei keskity niinkään kuvitointiin (vaikka kyllä siihenkin vaihtoehtoja kirjasta löytyy) vaan ainakin jo tovin neulomista harrastaneen neuloosipotilaan ideavakkaan kirjasta kapsahtaa mm. useita erilaisia  kärkikavennuksia, kantapäitä ja varren muotoja. Lisäksi kirjan koko on sellainen, että se mahtuu mukavasti käsilaukkuun :) .

Jos perussukka ei enää jaksa kiinnostaa, vinkkaan itselleni hankkimaani joululahjakirjaa: Nancy Bush on kasanut Folk socks - kirjaansa ihania sukkamalleja, joiden ideat on nappailtu eripuolilta maailmaa. Joukkoon mahtuu sukkaideoita lähimaista, kuten Virosta, Liettuasta ja Latviasta, mutta myös Shetlannin saarilta, Egyptistä ja Ukrainasta. Kaikkialla maailmassa näytetään neulottavan sukkia. MAHTAVAA!

Maija-mummon ajatuksia sotavuosilta

Seuraava teksti julkaistiin Hankasalmen Sanomissa 5.12.2012. Sen on kirjoittanut toimittaja Arja Korpela mummon haastattelun perusteella.

"Talvisodan syttyessä Maija ja Vilho Valkosen yhteinen taival oli vasta aluillaan. He olivat avioituneet edellisvuoden keväällä, ja nuorta onnea täydentämään oli syntynyt perheen esikoinen. Asunto oli Kallioahossa kunnalliskodilla, jossa Vilho palveli maatalouspuolen työnjohtajana.
Syksyn 1939 muistot palaavat elävinä Maijan mieleen. Synkeä yö, jolloin Riukulan Heikki ajoi pirssillään pihaan ja ilmoitti, että huomenissa on Vilhon lähdettävä. Kaksi alusvaatekertaa, kaksi pyyhettä ja omat vaatteet, luki listassa, jonka Heikki jätti Vilholle.
"Se oli pelottavaa ja salaperäistä. Puhuttiin vain ylimääräisistä kertausharjoituksista. Sinä yönä ei meillä enää nukuttu", Maija kertoo.
Seuraavana päivänä Hankasalmen miehet kokoontuivat Asemalle rovasti Hyvärisen saattelemina. Kun Jumala ompi linnamme oli veisattu ja noustu junaan, tiesivät kaikki, että tilanne on vakava. Koska reitistä ei saanut hiiskua, keksi Vilho Valkonen vinkin, jolla antaa puhelimessa edes vähäsen tietoa vaimolleen.
"Hän sanoi, että täällä porsaspitäjässä ollaan. Sakkolasta kun olivat kuljettaneet Hankasalmellekin porsaita myytäväksi."

Sotaan varauduttiin myös kotirintamalla. Maija muistelee, miten ikkunat piti peittää tarvittaessa tervapaperilla, ettei valon pilkahdustakaan näkynyt ulos.
Ylimääräisten harjoitusten aika eteni nopeasti kohti sotaa, joka syttyi marraskuun viimeisenä päivänä. Tuhansissa kodeissa joulunodotusta varjosti raskaana painava suruviestin pelko. Maijalle posti toi Vilholta kortin, jossa tämä kehotti vaimoaan laittamaan joulukuusen itselleen ja Leena-tyttärelle.
Vilho vietti joulun rintamalla, mutta helmikuussa hän tuli kotiin sairastamaan. Ankara iskias piti miehen petissä kymmenen päivää, minkä jälkeen hän palasi sotatoimiin. Kun miehet muutaman viikon kuluttua sodan päätyttyä kotiutuivat, aavisteltiin jo että rauhasta ei tule pitkä.

Jatkosotaan Hankasalmella kokoonnuttiin kirkonkylällä, josta miehet paririvissä marssivat Asemalle junan kyytiin.
Maija Valkonen tuli kahden pienokaisen kanssa tienvarteen seuraamaan marssia ja katseellaan etsimään miestään. Tämä poistuikin rivistöstä ja luvan kanssa käväisi kotona vaihtamassa hankaavat kengät paremmin istuviin.
Jatkosodan ajasta Maijalle nousee päällimmäisenä mieleen alati kalvava huoli puolisosta. Vähäiset lomat hupenivat liian nopeasti, ja kotoa lähtevää miestä saattelivat aina kyyneleet ja vaimon katseessa kysymys: oliko tämä viimeinen tapaamisemme.
Kerran Vilho Valkonen oli asettamassa miinoja rintamalinjojen välissä, ja juuri kun hän oli saanut miinan viritettyä, putosi läheisen puun oksalta lumikimpale miinan päälle. Se laukesi ja heitti sotilaan metrien päähän.
Miehen silmissä pimeni. Nyt Valkosta vietiin, kuuli hän jonkun lähellään sanovan. Miinasta singonneet sirut repivät Vilhon kasvot niin, että lumipuku oli veressä ja rintamatoverit luulivat käyneen huonomminkin. Joukkosidontapaikalla käynti riitti kuitenkin hoidoksi.
Maija muistaa, miten sota tuntui loputtoman pitkältä ja naurahtaa, että sen verran mies kuitenkin kävi kotona, että jatkosodan aikana syntyi kolmas lapsi. Sodan päätyttyä pieni poika ei ollut päästää isäänsä iltasella äidin viereen, kun ei tuntenut miestä.

Pelko varjosti kotirintaman elämää, mutta sille ei auttanut antaa valtaa. Niin paljon oli työtä ja vastuuta Maijallakin pienten lasten kanssa. Kesäaikaan hänellä oli apuna tuttu koulutyttö, ja kunnalliskodin karjakko sekä navetta-apulainen auttoivat niin, että nuori äiti pääsi kirkolla kauppa-asioilla käymään. Omien lisäksi huolta piti kantaa evakoistakin.
"Tuossa Lambergin pellolla he lepuuttivat lehmiään, joiden sorkat olivat kuluneet verille. Taloissa niitettiin niille heinää syötäväksi. Jokainen täällä ymmärsi, että evakot tarvitsevat meidän apuamme. Levättyään he jatkoivat kuka minnekin, ja osa jäi Hankasalmelle."
Omien töiden ohella täytyi toteuttaa kansanhuollon velvoitteet, kuten halkojen hakkaaminen ja luovutus yleiseen kulutukseen, johon myös tilallisten piti antaa lihoiksi jopa pian poikimassa olevia lehmiä.
Maija kertoo kultakeräyksestä, joka sota-aikana järjestettiin Suomen sotavarustelun tukemiseksi.
"En luovuttanut sormuksiamme, vaan kirjoitin miehelle rintamalle. Hän sanoi, että ei anneta sormuksia, jotka sitovat meidät yhteen. Kirkonkylän kaupassa ostoksia maksaessani kauppias nimitti minua Molotovin morsiameksi, kun en ole sormuksiani luovuttanut. Se teki niin kippeetä. Myöhemmin sanottiin, ettei kerätyllä kullalla edes ostettu niitä lentokoneita."
Polttoainepulakin aiheutti omat ongelmansa esimerkiksi valaistuksessa.
"Ostettiin karbidia, joka poltettaessa haisi hirveän pahalle ja tuotti himmeän valon. Venekoskesta saatu sähkövirta oli niin heikko, että mittarinlukija joutui sytyttämään kynttilän nähdäkseen mittarilukeman", Maija naureksii.
Muistojen kätköistä Maijan mieleen palaa myös diakonissa Helmi Vahvaselkä, joka pomppa päällä, miesten karvahattu korvilla ja reppu selässä hiihti sinne, missä sairaanhoitoapua tarvittiin. Hankasalmeltakin kun oli lääkärit määrätty rintamalle haavoittuneita auttamaan.

Onnentäyteisenä Maija muistaa ajan, jolloin hän ja Vilho aloittelivat yhteistä elämäänsä, johon sota raapaisi särönsä.
"Ei mies sieltä samana takaisin tullut. Korpi ja pelko muuttivat häntä."
Sodan jälkeen elämä kuitenkin asettui uomiinsa. Valkoset rakensivat Kuuhankaveden rantamaisemiin oman kodin, jossa perhe kasvoi kuusilapsiseksi. Tienestiä toivat muutama lehmä navetassa ja pari porsasta, joista aina toinen kasvatettiin myyntiin. Jonkin verran Vilho Valkonen teki töitä myös Hankasalmen kunnalle.
Lapset ovat Maija Valkosen ehtymätön ilonaihe, vaikka lapsiin liittyy myös raskas suru. 32-vuotiaana leukemiaan kuollutta Martti-poikaansa Maija sanoo surevansa elämänsä loppuun. Martin kuolemasta vuoden kuluttua Maija joutui hyvästelemään rakkaan Vilhonsa.
"Vieläkin tulee ikävän tunne molempiin. Nuoren poismenoa ei vain tahdo millään ymmärtää", Maija sanoo hiljaa.

Maija Valkonen, 95,  on päivälleen yhdeksän kuukautta vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Maaliskuun 6. päivänä 1917 pienessä mökissä Kuuhankajärven takana näki ensimmäisen kerran päivänvalon Anna Lyydia ja Asarias Arkon kymmenlapsisen katraan kahdeksas.
Pian perhe muutti Kivikankaalle, jälleen pieneen mökkiin, jossa Maijakin vietti lapsuutensa. Hän oli vasta kymmenvuotias, kun äiti sairastui syöpään ja kuoli. Maijan lisäksi kotona asuivat kaksi nuorempaa sisarta. Kun Asarias Arkko kulki puusepän töissä pitkin pitäjää, olivat sisarukset keskenään.
Isän poissaolo mahdollisti myös Maijan ja nuoremman sisaren koulunkäynnin, jonka isä oli kieltänyt. Ensialkuun Maija kulki Raatisen kouluun isältään salaa ja oppivaisena suoritti kansakoulun oppimäärän kahdessa ja puolessa vuodessa. Perheen kuopus odotti siskojaan kotona, ja koulusta tultuaan Maija laittoi kolmikolle ruuan, minkä hän oli oppinut siinä missä elonleikkuun sirpillä tai perunannoston kuokalla.
Rippikouluikäisenä Maija lähti piiaksi Sauvamäen Konttilaan. Siellä vierähti kolme vuotta ja syttyi molemminpuolinen ihastus talon vanhimman pojan Vilho Valkosen kanssa. Se kesti Maijan seuraavan työrupeaman Laukaassa ja emäntäkouluajan Sammatissa ja johti nuoren parin avioitumiseen vuonna 1938."

Kevätjuhlamuistoja Maija-mummon lapsuudesta

Koulujen päättäjäisten tietämillä Maija-mummo muisteli sitä kevättä, kun itse sai päästötodistuksen. Ahkerana oppilaana todistus oli mallikelpoista luettavaa. Käsityö, laulu ja uskonto oli arvioitu 10 arvoisiksi. Raittiusopista mummo sai 8, mikä harmittaa häntä vieläkin yli 80 vuoden päästä: Koulussa ei ollut raittiusopetusta, vaan opettaja opetti sitä muiden aineiden lomassa siellä täällä. Mistä arviointi sitten muodostui, on edelleen epäselvää. Muista kouluaineista mummo sai yhdeksikön.

Todistusten lisäksi jaettiin urheilumerkkejä. Merkin suorittamiseen vaadittiin tiettyjen lajien, kuten soudun ja huopaamisen sekä uinnin, lyhyen ja pitkänmatkan juoksun, korkeus- ja pituushypyn hallinta. Opettaja valvoi lajien suorittamista ja tulos vaikutti siihen, saiko pronssi-, hopea- vai kultamerkin. Merkissä luki perinteinen "Mens sana in corpore sano" eli terve sielu terveessä ruumiissa". Maija-mummo muistelee saaneensa pronssisen merkin.

Laskiaismuistoja melkein 90 vuoden takaa

Tänään mummo muisteli lapsuutensa laskiaista.
Lapset menivät mäkeä laskemaan yhdessä kuten nykyäänkin tehdään. Kodin lähellä oli suuri ja sopiva mäki, joka vei Hankamäen päältä Raatisen järvelle päin. Pojat olivat tosi rohkeita ja laskivat suksilla. Mummolla ja hänen siskoillaan ei ollut suksia, joten he joutuivat tyytymään peppumäkeen. Luistoa parantaakseen ja vaatteitaan suojatakseen tytöt katkoivat suuret ja tuuheat kuusen oksat, jotka toimittivat liukurin virkaa. Laskiaishuudot kuuluivat tietenkin kuvaan. Joskus mäessä oli paljonkin laskijoita: olihan mäki suuri ja tunnettu pitkästä liu'ustaan. Hauskana muistona mummon mieleen oli jäänyt se kerta, kun opettaja tuli lasten kanssa laskemaan. Opettajalla oli laskuvälineenä sukset. Kesken parhaimman vauhdin opettaja oli kaatua tömähtänyt kumoon.