Maija-mummon ajatuksia sotavuosilta

Seuraava teksti julkaistiin Hankasalmen Sanomissa 5.12.2012. Sen on kirjoittanut toimittaja Arja Korpela mummon haastattelun perusteella.

"Talvisodan syttyessä Maija ja Vilho Valkosen yhteinen taival oli vasta aluillaan. He olivat avioituneet edellisvuoden keväällä, ja nuorta onnea täydentämään oli syntynyt perheen esikoinen. Asunto oli Kallioahossa kunnalliskodilla, jossa Vilho palveli maatalouspuolen työnjohtajana.
Syksyn 1939 muistot palaavat elävinä Maijan mieleen. Synkeä yö, jolloin Riukulan Heikki ajoi pirssillään pihaan ja ilmoitti, että huomenissa on Vilhon lähdettävä. Kaksi alusvaatekertaa, kaksi pyyhettä ja omat vaatteet, luki listassa, jonka Heikki jätti Vilholle.
"Se oli pelottavaa ja salaperäistä. Puhuttiin vain ylimääräisistä kertausharjoituksista. Sinä yönä ei meillä enää nukuttu", Maija kertoo.
Seuraavana päivänä Hankasalmen miehet kokoontuivat Asemalle rovasti Hyvärisen saattelemina. Kun Jumala ompi linnamme oli veisattu ja noustu junaan, tiesivät kaikki, että tilanne on vakava. Koska reitistä ei saanut hiiskua, keksi Vilho Valkonen vinkin, jolla antaa puhelimessa edes vähäsen tietoa vaimolleen.
"Hän sanoi, että täällä porsaspitäjässä ollaan. Sakkolasta kun olivat kuljettaneet Hankasalmellekin porsaita myytäväksi."

Sotaan varauduttiin myös kotirintamalla. Maija muistelee, miten ikkunat piti peittää tarvittaessa tervapaperilla, ettei valon pilkahdustakaan näkynyt ulos.
Ylimääräisten harjoitusten aika eteni nopeasti kohti sotaa, joka syttyi marraskuun viimeisenä päivänä. Tuhansissa kodeissa joulunodotusta varjosti raskaana painava suruviestin pelko. Maijalle posti toi Vilholta kortin, jossa tämä kehotti vaimoaan laittamaan joulukuusen itselleen ja Leena-tyttärelle.
Vilho vietti joulun rintamalla, mutta helmikuussa hän tuli kotiin sairastamaan. Ankara iskias piti miehen petissä kymmenen päivää, minkä jälkeen hän palasi sotatoimiin. Kun miehet muutaman viikon kuluttua sodan päätyttyä kotiutuivat, aavisteltiin jo että rauhasta ei tule pitkä.

Jatkosotaan Hankasalmella kokoonnuttiin kirkonkylällä, josta miehet paririvissä marssivat Asemalle junan kyytiin.
Maija Valkonen tuli kahden pienokaisen kanssa tienvarteen seuraamaan marssia ja katseellaan etsimään miestään. Tämä poistuikin rivistöstä ja luvan kanssa käväisi kotona vaihtamassa hankaavat kengät paremmin istuviin.
Jatkosodan ajasta Maijalle nousee päällimmäisenä mieleen alati kalvava huoli puolisosta. Vähäiset lomat hupenivat liian nopeasti, ja kotoa lähtevää miestä saattelivat aina kyyneleet ja vaimon katseessa kysymys: oliko tämä viimeinen tapaamisemme.
Kerran Vilho Valkonen oli asettamassa miinoja rintamalinjojen välissä, ja juuri kun hän oli saanut miinan viritettyä, putosi läheisen puun oksalta lumikimpale miinan päälle. Se laukesi ja heitti sotilaan metrien päähän.
Miehen silmissä pimeni. Nyt Valkosta vietiin, kuuli hän jonkun lähellään sanovan. Miinasta singonneet sirut repivät Vilhon kasvot niin, että lumipuku oli veressä ja rintamatoverit luulivat käyneen huonomminkin. Joukkosidontapaikalla käynti riitti kuitenkin hoidoksi.
Maija muistaa, miten sota tuntui loputtoman pitkältä ja naurahtaa, että sen verran mies kuitenkin kävi kotona, että jatkosodan aikana syntyi kolmas lapsi. Sodan päätyttyä pieni poika ei ollut päästää isäänsä iltasella äidin viereen, kun ei tuntenut miestä.

Pelko varjosti kotirintaman elämää, mutta sille ei auttanut antaa valtaa. Niin paljon oli työtä ja vastuuta Maijallakin pienten lasten kanssa. Kesäaikaan hänellä oli apuna tuttu koulutyttö, ja kunnalliskodin karjakko sekä navetta-apulainen auttoivat niin, että nuori äiti pääsi kirkolla kauppa-asioilla käymään. Omien lisäksi huolta piti kantaa evakoistakin.
"Tuossa Lambergin pellolla he lepuuttivat lehmiään, joiden sorkat olivat kuluneet verille. Taloissa niitettiin niille heinää syötäväksi. Jokainen täällä ymmärsi, että evakot tarvitsevat meidän apuamme. Levättyään he jatkoivat kuka minnekin, ja osa jäi Hankasalmelle."
Omien töiden ohella täytyi toteuttaa kansanhuollon velvoitteet, kuten halkojen hakkaaminen ja luovutus yleiseen kulutukseen, johon myös tilallisten piti antaa lihoiksi jopa pian poikimassa olevia lehmiä.
Maija kertoo kultakeräyksestä, joka sota-aikana järjestettiin Suomen sotavarustelun tukemiseksi.
"En luovuttanut sormuksiamme, vaan kirjoitin miehelle rintamalle. Hän sanoi, että ei anneta sormuksia, jotka sitovat meidät yhteen. Kirkonkylän kaupassa ostoksia maksaessani kauppias nimitti minua Molotovin morsiameksi, kun en ole sormuksiani luovuttanut. Se teki niin kippeetä. Myöhemmin sanottiin, ettei kerätyllä kullalla edes ostettu niitä lentokoneita."
Polttoainepulakin aiheutti omat ongelmansa esimerkiksi valaistuksessa.
"Ostettiin karbidia, joka poltettaessa haisi hirveän pahalle ja tuotti himmeän valon. Venekoskesta saatu sähkövirta oli niin heikko, että mittarinlukija joutui sytyttämään kynttilän nähdäkseen mittarilukeman", Maija naureksii.
Muistojen kätköistä Maijan mieleen palaa myös diakonissa Helmi Vahvaselkä, joka pomppa päällä, miesten karvahattu korvilla ja reppu selässä hiihti sinne, missä sairaanhoitoapua tarvittiin. Hankasalmeltakin kun oli lääkärit määrätty rintamalle haavoittuneita auttamaan.

Onnentäyteisenä Maija muistaa ajan, jolloin hän ja Vilho aloittelivat yhteistä elämäänsä, johon sota raapaisi särönsä.
"Ei mies sieltä samana takaisin tullut. Korpi ja pelko muuttivat häntä."
Sodan jälkeen elämä kuitenkin asettui uomiinsa. Valkoset rakensivat Kuuhankaveden rantamaisemiin oman kodin, jossa perhe kasvoi kuusilapsiseksi. Tienestiä toivat muutama lehmä navetassa ja pari porsasta, joista aina toinen kasvatettiin myyntiin. Jonkin verran Vilho Valkonen teki töitä myös Hankasalmen kunnalle.
Lapset ovat Maija Valkosen ehtymätön ilonaihe, vaikka lapsiin liittyy myös raskas suru. 32-vuotiaana leukemiaan kuollutta Martti-poikaansa Maija sanoo surevansa elämänsä loppuun. Martin kuolemasta vuoden kuluttua Maija joutui hyvästelemään rakkaan Vilhonsa.
"Vieläkin tulee ikävän tunne molempiin. Nuoren poismenoa ei vain tahdo millään ymmärtää", Maija sanoo hiljaa.

Maija Valkonen, 95,  on päivälleen yhdeksän kuukautta vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Maaliskuun 6. päivänä 1917 pienessä mökissä Kuuhankajärven takana näki ensimmäisen kerran päivänvalon Anna Lyydia ja Asarias Arkon kymmenlapsisen katraan kahdeksas.
Pian perhe muutti Kivikankaalle, jälleen pieneen mökkiin, jossa Maijakin vietti lapsuutensa. Hän oli vasta kymmenvuotias, kun äiti sairastui syöpään ja kuoli. Maijan lisäksi kotona asuivat kaksi nuorempaa sisarta. Kun Asarias Arkko kulki puusepän töissä pitkin pitäjää, olivat sisarukset keskenään.
Isän poissaolo mahdollisti myös Maijan ja nuoremman sisaren koulunkäynnin, jonka isä oli kieltänyt. Ensialkuun Maija kulki Raatisen kouluun isältään salaa ja oppivaisena suoritti kansakoulun oppimäärän kahdessa ja puolessa vuodessa. Perheen kuopus odotti siskojaan kotona, ja koulusta tultuaan Maija laittoi kolmikolle ruuan, minkä hän oli oppinut siinä missä elonleikkuun sirpillä tai perunannoston kuokalla.
Rippikouluikäisenä Maija lähti piiaksi Sauvamäen Konttilaan. Siellä vierähti kolme vuotta ja syttyi molemminpuolinen ihastus talon vanhimman pojan Vilho Valkosen kanssa. Se kesti Maijan seuraavan työrupeaman Laukaassa ja emäntäkouluajan Sammatissa ja johti nuoren parin avioitumiseen vuonna 1938."